Mika oli kelteisillään kotilaiturilla paistattelemassa päivää. Saadakseen suloisen Pohjolan auringon lämpöä myös selkäpuolelle hän kääntyi päinmakuulle. Laiturin laudoitus oli sen verran harva, että Mikan meisseli solahti väliin ja roikkui siellä houkuttelevasti - niin houkuttelevasti, että laiturin alla köllöttelevä metrinen hauki ei voinut vastustaa kiusausta.

Hauki ponkaisi vedestä ylös ja napsautti leuat lujasti kiinni nahkahissiin. Mika ponkaisemaan ylös tuskasta huutaen, mutta hauki ei irrottanut otetta. Hauki oli niin iso, että se ei mahtunut laudoituksen välistä. Näin fagotti joutui ylivoimaisen rasituskokeen uhriksi ja katkesi jääden hauen leukoihin. Hauki tipahti takaisin järveen jordelli suussaan ja lähti lounastamaan perheen kanssa. Mika kiidätettiin ambulanssissa sairaalaan aivan epätoivoisena tyyliin:

• Ei ole sladdia enää! Mikä eteen!?

Kirurgi rauhoittelemaan

• että kyllä tässä vielä eteen ottaa, ja kertoi: meillä on tällainen uusi metodi, ja otti pakastimesta nuoren elefantin kärsän, palttiarallaa 40-senttisen.

Kirurgi tikkasi kärsän Mikan nivusiin, ja kaikki meni hyvin - veri rupesi kiertämään.

Parin kuukauden päästä Mika oli treffeillä hehkeän neidin kanssa. Jo illallispöydässä housuissa alkoi tuntua painetta, mutta koska ompeleet aristivat vieläkin, oli Mikan avattava vetskari. Salamannopeasti kärsä ponnahti esiin, nappasi leipäkorista sämpylän, ja vilahti takaisin housuihin. Neiti oli haltioissaan:

• Voi jumpe! Voitko tehdä tuon uudestaan?

Tähän Mika vastaamaan:

• Muuten kyllä, mutta kun perseeseen ei mahdu toista sämpylää!